perjantai 20. toukokuuta 2016

Neljä

Viime viikon tiistaina vietettiin Kertun syntymäpäivää. Tänä vuonna maailman paras terrieri täytti jo neljä vuotta, ihan hullua. Näitä synttäripostauksia kirjoittaessa tekisi vaan mieli huokailla alusta loppuun sitä, miten nopeasti aikaa menee. Ei sitä jotenkin tule muulloin niin ajateltua. Neljä vuotta tuntuu niin hassun pitkältä ajalta, enkä oikeastaan edes muista, minkälaista aika ennen Kerttua oli. Koiratonta arkea, ankeaa ja synkkää? Ei nyt ehkä aivan niin karua, mutta kyllä mun elämässä oli aina ollut Kertun kokoinen kolo, joka täyttyi heinäkuisena päivänä vuonna 2012. Suloisen hirveä naskali muutti taloon ja 15-vuotiaan tytön kaikista suurin toive toteutui.
IMG_6895a
Neljään vuoteen on mahtunut ihan tajuttoman paljon kaikkea. On ollut vaikeita hetkiä, on saatu itkeä monet harmin ja epäonnistumisen kyyneleet, mutta ikinä en ole katunut, että tuo pörröpää muutti meille. Tai no ehkä lievennetään hiukan: ainakaan paljoa tai kovinkaan vakavasti otettuna. Pakko sanoa, että Kerttu ei ole ollut koira mistään helpoimmasta päästä. Jos vielä joskus haaveilin omistavani koiran, joka olisi maailman tottelevaisin, saisi kulkea vapaana kaikkialla ja ohituksissa tulisi sormia napsauttamalla sivulle, Kerttu sai ainakin kertarysäyksellä palautettua maan tasalle noista vaaleanpunaisista  kuvitelmista.

Pienenä olin kävelevä koiratieto-opus, tankkasin kaikki kirjaston koirakirjat ja luulin olevani oikein hyväkin koiran kouluttaja. Sen takia oli kova kolahdus itsetunnolle, kun Kertun kanssa tuli ongelmia heti, kun se taloon astui. Vaikeuksia on ollut ja osasta on selvitty. Oikeasti vasta nyt huomaan, miten paljon me ollaan kehitytty ja kasvettu. Me molemmat. Kaksi itsepäistä junttia, joilla välillä kolisee yhteen, kun kumpikaan ei anna periksi. Kerttu on antanut mun elämään älyttömän paljon. Ja toivottavasti myös minä olisin antanut Kertulle vähintään puoliksi yhtä paljon.
IMG_6901
Tärttämäessä lenkillä

IMG_6890
Synttäripäivä tuli niin yllättäen, etten tajunnut ostaan Kertulle mitään erityistä lahjaa. Toisaalta olisin voinut kipaista kaupasta jotain, mutta rupesi tuntumaan, onko se kuitenkaan niin tarpeellista. Päivä yhteistä aikaa on paras lahja, mitä pystyn Kertulle antamaan ja todennäköisesti myös Kertusta se kaikkein arvokkain. Siis heti ruoan jälkeen. Viime vuoden tapaan ajattelin kehitellä jotain pientä kakun tapaista ja jääkaapista ja pakkasesta löytyikin sopivasti aineksia pieneen "gourmet-illalliseen".

Päivällä käytiin reippailemassa lähistön metsässä. Se on Kertun ehdoton suosikkipaikka, joten valinta mieluisaan synttäripäivän lenkkiin ei ollut vaikea. Sadepilvet ilmestyi kuin tyhjästä ennen kuin ehdittiin koko paikkaan, mutta pieni sadekuuro ei pahemmin haitannut menoa. Metsän reunalla päästin innosta puhkuvan neidin vapaaksi ja ei kyllä tarvinnut toista kertaa toppuuttaa sitä menemään. Kerttu oli hyvin kuulolla ja tuntui, että se piti minua jopa tavallista enemmän silmällä. Välillä se sinkoili omille reiteilleen, toisinaan saattoi mennä kauemmaksi, mutta aina lopulta se tuli takaisin.
IMG_7991b
IMG_7983aIMG_7969a
Ihan lenkin lopulla Kerttu päätti tehdä pienen tempauksen synttärien kunniaksi, sillä metsän reunalla Kerttu hävisi takaisin metsään päin. Viheltelin pilliin ja huhuilin aikani. Yhdellä aikaisemmalla metsälenkillä Kerttu oli tehnyt samantapaisen tempun, kun oli löytänyt metsästä ison luun, jota oli jäänyt hartaudella järsimään. Mistä lie päätynyt sinne metsän keskelle. Silloin metsä oli sen verran aukea, että näin jo kaukaa ahneen terrierin ihanan raa'an luun kimpussa.

Rämmin vähän matkaa takaisin metsään ja hetken päästä pieni turri kiisi luokse samaa reittiä, josta olin tullut. Toinen oli ihan läkähtynyt, vesi ei maistunut, se makoili vaan oudosti maassa ja hetken päästä oksensi varvikkoon seikkailunsa syyn. Kerttu oli löytänyt jostain jotain epämääräistä lihaa. Tai ei oikeastaan edes mitenkään erityisen epämääräistä, ihan tuli kaupan palaliha tai vastaava mieleen.  Ei karvoja, eikä se edes haissut oikeastaan millekään. Mielikuvitus lähti heti laukkaamaan, mutta lohduttavaa oli, että kasa oli maassa, eikä Kertun mahassa, vaikka se olisi mielellään vetänyt sen uudestaan napaansa.

Kotona ajatus siitä ällötyksestä vaivasi ja vielä, kun Kerttu haisi vähintään yhtä epämääräiselle, neiti joutui pesulle. Se sai kokohuuhtelun päästä hännänpäähän, mitä se ei ole saanut ainakaan pariin vuoteen.  Puhdasta tuli ja Kerttu hoiti kuivauksen omalla rallilla. Illalla, kun kaikki olivat kotona, Kerttu sai popsia syntymäpäiväkakkunsa. Kalkkunanlihaa, kivipiiraa, nakkia, piimää ja kurkkua. Ennen syömistä laulettiin Kertulle synttärilaulu ja meinasi tulla tippa linssiin. On siitä vaan tullut niin tärkeä.
IMG_8015a
IMG_8011a
Pestyn koiran synkkä ilme

8 kommenttia:

  1. Paljon onnea Kertulle! :) Tunnistin kyllä niiiin itseni, kun kerroit sun ajatuksista ennen Kertun tuloa ja siitä, miten sulla ja Kertulla on mennyt. Mulle oli pitkälti ihan samanlainen kolahdus, kun koira ei totellutkaan sormia napsauttamalla, ei kulkenut hienosti vapaana kaikkialla eikä arki ollut ongelmatonta. Suurin osa ongelmista on kuitenkin jo tässä kuuden ja puolen vuoden aikana selätetty. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei jännä kuulla! Kyllähän varmaan on paljon myös sellaisia tapauksia, joissa koira-arki on ihan sitä, mitä kuvitteli ennen koiraa. Mut veikkaan, et aika monilla tulee just tälleen pieniä järkytyksiä ja mutkia ainakin jossain vaiheessa... :D Oon kyl kans huomannut, että ajan myötä monia ongelmia on jäänyt taakse ja ehkä löytynyt semmoinen yhteinen sävel, joka oli alussa vähän hukassa :)

      Poista
  2. Ihania kuvia ja Kertulle paljon onnea!

    VastaaPoista
  3. Onnea kertulle! Se on jo iso tyttö :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on! Aika menee liian äkkiä... Kun joku kysyy Kertun ikää, mä meinaan vieläkin sanoa, että se on kaksivuotias :'D

      Poista
  4. Myöhäset onnittelut Kertulle :)! Kuvailit kanssa hyvin omiakin fiiliksiä koiran omistamisesta, tai varmaan erityisesti cairnin omistamisesta. Kuvittelin aluksi että tässä olis helppo pikkukoira, no eihän se lopulta ihan niin mennytkään. Mutta vaikeuksien kautta voittoon, eikös niin. Päivä päivältä tuntuu taas elo helpommalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Mäkin kyllä allekirjoitan tuon lisäyksen "cairnin omistaminen". Ihana rotu suurella määrällä luonnetta, mut jollain tapaa kuitenkin vähän kaukana siitä lapsuuden kuvitelmien koirasta :D Toisaalta varmaan kaikilla roduilla/yksilöillä on ne omat haasteensa.

      Mutta oon kyllä samaa mieltä! Ja nyt myöhemmin on kiva miettiä voitettuja ongelmia. Jos kaikista niistä on selvinnyt, niin ehkä lopuistakin. Viimeistään joskus veteraani-ikään mennessä... ;)

      Poista

Kiitämme kommentistasi!