keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Vaellus, päivä 2: Ei me karhuja pelätä!

No huh huh, vihdoin ja viimein onnistuin saamaan tämän postauksen valmiiksi! (Olihan se kyllä jo aikakin, kun reilun kolmen viikon ajan olen sitä väsäillyt...) Kiirettä on lievästi sanottuna riittänyt ja kieltämättä työtä ja päättäväisyyttä vaati, että sain tämän urakan näinkin "nopeasti" tehtyä... Niin ja pahoittelut, että olette joutuneet joutuneet odottamaan tätä Kuusamon vaelluksen toista osaa näin pitkään, mutta nyt viimein kärsivällisyys palkitaan!

Eli tällä kertaa pääsette lukemaan Kuusamon reisssumme toisesta päivästä, jonka kohokohtana oli siis 12 kilometrin vaellus Pienellä Karhunkierroksella. Kovasti joutui pinnistelemään, että sai monen viikon takaiset tapahtumat palautettua takaisin kirkkaina mieleensä. Aluksi ajattelin, että ei tästä tulisi yhtään mitään, enkä saisi kuin muutaman hassun kappaleen kirjoitettua. Mutta kun lopulta vauhtiin pääsi, niin yllävän paljon sain aikaan, näinkin huonomuistisena ihmisenä... Kuvia postauksessa on myös jonkin verran, sillä kaikki jotenkin kuuluivat niin vahvasti reissuumme, etten halunnut karsia niitä pois. Joten varautukaa siis superpitkään postaukseen, hallitsemattomaan tekstitulvaan ja kuvapaljouteen, jonka katsomiseen kannattaa varata aikaa. Pitäkää hatuistanne kiinni, sillä nyt mennään!
Ensimmäinen yö leirintäalueella telttaillen sujui yllättävän hyvin. Kerttu nukkui yön yli todella nätisti, vaikka yöpyminen ihan uudessa ja kummallisessa paikassa oli varmasti aika jännittävä kokemus. Ainoastaan kerran joskus aamuyöstä se yritti jotain muristä ja pöristä, mutta pian se taas rauhoittui, kun vakuuttelin, ettei siellä mitään ollut. Eikä mennyt kauaa, kun kaikki olivat taas sikeässä unessa, keräämässä voimia tulevan päivän vaellusta varten. Aamulla oli jälleen aikainen herätys ja kieltämättä oli aika kurja herätä, sillä kosteus oli tunkeutunut todella inhottavasti telttakankaan läpi. Kaikki tavarat teltan sisällä, aina makuupussista tyynyyn ja vaatteisiin, olivat ihan aamukasteen käsittelemiä. Eipä siellä kovin pitkään huvittanut oleskella ja päätimme lähteä mökille valmistautumaan suurta retkipäivää varten. Kerttu oli oikein mielellään lähdössä teltasta pihalle ja ulos päästyään heti ensimmäisenä se kiiruhti katsomaan, olisko kenties niitä eilisiä herkkuja vielä kuitenkin jäänyt sinne kupin pohjalle...

Teltasta kömmittyämme menimme koko poppoo mökkiin aamupalalle ruokkimaan sekä koirat että itsemme. Tarkoituksena oli päästä lähtemään vaellukselle mahdollisimman aikaisin, että koko reitti ehdittäisiin kiertää ennen kuin lämpötila ehtisi kohota liian korkealle päivän aikana. Toisaalta retkipäivä näytti ainakin vielä silloin aamusta todella lupaavalta vaelluksen kannalta: taivas oli pilvessä, ei porottavaa aurinkoa näkyvissä ja lämpötilakin mukavasti 20 asteen paikkeilla. Mutta mistä sitä koskaan tietäisi, jos sää vaikka muuttuisikin päivän mittaan aivan täysin. Siispä tavarat pian kasaan, ennen kuin hellekeli pääsisi yllättämään! Suurimman osan retkikamppeista olin katsonut jo edellisenä iltana valmiiksi, kun yleensä kiireessä ja huiskinnassa tuppaa aina unohtumaan jotain oleellista matkasta. Vielä ennen repun sulkemista piti moneen kertaan tarkistaa, että kaikki tarvittava ja erityisesti kaikki Kertun kamppeet, tulisivat varmasti mukaan. Retkirepun koon olin ehkä hieman aliarvioinut ja täpärälle meni, että sain kaiken tärkeän sullottua täpötäyden repun sisään. Vielä olisi ollut muutamia tavaroita, jotka olisin halunnut ottaa retkelle mukaan, periaatteella "Jos tätä sattuu tarvitsemaan..." mutta ehkä oli ihan hyvä, että tällä kertaa oli joku, joka sanoi stopit näille, yleensä lopussa turhaksi todetuille tavaroille... ;)

Aamuvalmistelut saatiin toteutettua hyvin aikataulun mukaan ja pääsimme lähtemään matkaan vähän aamuyhdeksän jälkeen. Aluksi ajattelimme, että reitti Pienelle Karhunkierrokselle olisi lähtenyt suoraan leirintäalueen vierestä, mutta ajattelimme varmistaa asian vielä varmuuden vuoksi vastaanotosta. Hyvä niin, sillä sillä jos olisimme lähteneet sieltä mistä aluksi suunnittelimme, matkaa olisi kertynyt reippaasti yli kymmenen kilometriä jo ennen kuin varsinainen reitti olisi edes alkanut. Ehkä nyt ensimmäisellä kerralla voisi tyytyä ihan vain siihen 12 kilometriin eli päätimme suosiolla aloittaa vaelluksen Pienen Karhunkierroksen varsinaisesta aloituspaikasta, Juumasta.

Parinkymmenen kilometrin matka Juumaan taittui nopeasti autolla, mutta kerkesimme silti niinkin lyhyellä matkalla kertaalleen eksyä. Pienen kartantutkimistauon ja ahkeran pohdinnan jälkeen onnistuimme onneksi lopulta löytämään takaisin oikealle reitille, eikä aikataulustakaan oltu myöhässä juuri yhtään. Opasteet Pienen Karhunkierroksen alkuun olivat yllättävän heikonlaiset, tai paremmin sanottuna, niitä ei edes juuri ollut. Taisin nähdä korkeintaan yhden ison opasteen tien varressa, mutta sen jälkeen ei opasteita sitten tainnut sitten paljoa näkyäkään? Mielestäni aika kumma juttu, kun kerran kuitenkin niin suositusta reitistä oli kyse...

Pienistä epätoivon hetkistä huolimatta saavuimme lopulta onnellisesti määränpäähän ja jännittynein ja innostunein odotuksin kömmimme autosta ulos. Kerttu sekosi täysin, kun huomasi, että vihdoin ja viimein oltiin tultu perille ja että se pääsisi vihdoin ahtaasta jalkotilasta pois. Hirveällä ryminällä se änkesi itsensä ensimmäisenä auton ovesta pihalle ja olisi heti ollut reippaana retkeläisenä valmiina matkaan. Vielä kuitenkin ennen lähtöä piti tehdä vihoviimeiset valmistelut ennen kuin päästäisiin lähtemään oikein kunnon "aamulenkille". Kertulle olin ostanut oman paikkakunnan eläintarvikeliikkeestä pienen purkin koirille tarkoitettua mäkärä/hyttysgeeliä ihan tätä reissua varten. Sillä mitä nyt pienen elämänsä aikana on tullut kuultua ja koettua, niin eipä lapin kesässä ole liioin hyttysistä tai muista öttiäisistä puutetta... Senpä takia myös Kerttu sai ihan oman hyttyskarkotteen, etteivät hyttyset tai mäkäräiset villiintyisi sitten niin pahasti Kerttua pommittamaan. Toivon mukaan... Se oli hieman ärsyyntyneen oloinen, kun matka tyssäsi heti alkutekijöihin ja kesken kaiken hauskuuden joku kehtasi noin vain kaapata sen syliin. Kaiken lisäksi sitten vielä läiskyteltiin jotain haisevaa ja ikävää mömmöä sen ikiomaan ja herkkään massukkaan, ihan epäreilua touhua...

Pääasiassa laitoin geeliä reissun aikana Kertun valjaisiin tai pantaan, mutta tuonne vaellukselle ajattelin laittaa hiukan geeliä myös vatsan alle ja jalkojen sisäpintaan. Ehkä öttiäiset eivät sitten menisi niin halukkaasti sinne pistelemään. Näin jälkikäteen voin sanoa, että tuo hyttysgeeli ajoi asiansa erittäin hyvin. Ensinnäkin se oli suhteellisen miedon tuoksuista, eikä haju varmaan koirankaan nenään ollut liian voimakas. Se oli todella riittoisaa, eikä geeliä tuollakaan reissulla kulunut juuri yhtään. Ja tärkeintä oli, että se hyttysgeeli oli periaatteessa myrkytöntä ainetta. Oli hyvä, kun sitä pystyi sitten huoletta laittaa koiraan, eikä tarvinnut koko ajan huolehtia ja pelätä, jos koira vähän pääsisi nuolemaan kohtaa johon karkote laitettiin. Kerttu ei ollut moksiskaan hyttyskarkotteesta itsessään ja heti kun se pääsi vapauteen, pieni retkeläinen oli jälleen kovalla innolla lähdossä matkaan. Ja tällä kertaa myös muut olivat vihdoin valmiina lähtöön. Eipä siinä sitten muuta kun reppu selkään, lippa ojoon ja Pieni Karhunkierros alkakoon!

Kerttu teputti aivan tohkeissaan, häntä valppaasti sojossa polkua eteenpäin ja oli ihan fiiliksissään, kun oltiin taas kerran päästy johonkin uuteen ja hyvin mielenkiintoiselta vaikuttavaan paikkaan. Onneksi olin tajunnut laittaa Kertulle tälle vaellukselle valjaat päälle, sillä Kertulla oli niin kova veto päällä heti reitin alusta alkaen, että varmasti pannan kanssa olisi hengitys vinkunut jo ensimmäisten parinkymmenen metrin jälkeen... Ja yllättävän hyvin Kerttu antoi tällä kertaa laittaa valjaat mökillä päällensä. Se taisi varmaan ollakin ensimmäinen kerta, kun Kerttu tuli melkein vapaaehtoisesti (pienen epäröinnin jälkeen) luokse, kun otin kammotus-valjaat esille. Varmaan se jotenkin tajusi, että jos kovasti hangoittelisi vastaan, voisikin käydä niin, että Kerttu jäisi matkasta kokonaan, kun muut lähtisivät pitämään hauskaa.

Reitti Pienellä Karhunkierroksella oli koko matkan ajan suhteelisen helppokulkuista maastoa. Polku oli tallautunut aika leveäksi ja tasaiseksi kaikkien reitillä kulkeneiden retkeilijöiden jalkojen (ja tassujen) alla ja joissain kohdin reitti oli mielestäni ehkä vähän liian sellaisen "tehdyn" ja kulutetun oloinen (vaikea selittää, mutta toivon mukaan ymmärrätte) Välillä olisi ehkä pikkuisen kaivannut pieniä ja rauhallisia, lähes koskemattomia metsäpolkuja luonnon keskellä, mikä voi kieltämättä olla hieman liikaa vaadittu noin suositulta retkireitiltä.

Alkumatka vaelluksella sujui reippaissa tunnelmissa, eikä virtaa varsinkaan retkiseurueen nelijalkaisilta puuttunut. Kerttu paineli menemään koko flexin pituudella ja sillä oli koko ajan hirmuinen kiire eteenpäin. Ihan hyvin olisi voinut ottaa vähän rennommin, kulkea rauhallista tahtia haistellen ja ihmetellen uuden paikan ihmeellisiä tuoksuja. Mutta kun ei, ei onnistu. Maisemien ihasteleminen ja kuvien ikuistaminen oli välillä hieman hankalaa, kun tällä pienellä retkeläisellä oli niin kova meno päällä, ettei sen mielestä olisi edes tarvittu mitään tympeitä taukoja. Äkäinen piippaaminen ja hermostunut pyöriminen hihnan päässä alkoi heti, jos matkanteko pysähtyi hetkeksikään. Ja sitten kun vihdoin Kertun suureksi riemuksi matkaan taas päästiin, kieli pitkällä, iloisesti nelistäen se kiilasi itsensä joukon keulille Nelli-kamun seuraksi.

Kerttu haluaisi aina kaikilla retkillä kulkea niin mieluusti porukan ensimmäisenä. Aina jos se jää retkillä vähänkin muusta joukosta jälkeen, niin ei tosiaankaan mene kauaa, kun se jo viilettää takaisin jonon ensimmäiseksi. Vähän vaikutti siltä, että Kertulla oli pikkuisen sellaista omaa "kilpailua" Nellin kanssa retkiseurueen ensimmäisestä paikasta. Kerttu halusi jatkuvasti mennä viipottaa kaverinsa tahdissa (tai mieluummin ehkä vähän edellä) ja piti koko ajan silmällä, ettei vahingossakaan jäisi kovin paljoa Nellistä jälkeen... Myös Gloria-kaveri innostui aina välillä tepastelemaan joukon kärkeen ja siinä ne sitten kaikki kolme karvakaverusta painelivat menemään, lauman ensimmäisinä, aivan onnessaan retkielämästä nauttien!

Tavoitteena oli, että selviäisimme koko matkasta suunnilleen kahden, vähän pidemmän tauon voimalla ja aika hyvin tähän tavoitteeseen onnistuimme päästäkin. Tietenkin pieniä juomataukoja koirille ja itsellemme pidettiin aina silloin, kun sille oli tarvetta. Kerttu oli niin innoissaan retkeilemässä, että se ei millään olisi malttanut juoda, vaikka se oli jo alkumatkasta niin hengästynyt, että kieli roikkui pitkällä suusta. Mutta toisaalta kyllähän se varmaan parhaiten itse tietää, milloin on aika nesteytykselle ja milloin taas ei. Kuitenkin ajattelin vähän katsoa, ettei Kerttu hätäisyyksissään sentään aivan juomatta yrittäisi selvitä ja aina juomataolla matka ei Kertun osalta jatkunut ennen kuin edes pari kulausta vettä olisi juotu. Idean tajuttuaan se kävi aina latkimassa vettä niin pikaisesti kuin pystyi (tai vaihtoehtoisesti kävi vain äkkiä kääntymässä juomakupin luona ja kokeili jos vaikka se jo riitäisi matkan jatkumiseen). Sitten se taas kiiruhti niin pitkälle hihnassaan kuin pääsi ja katseli sieltä silminnähden turhautuneena: "Eikö voitais jo mennä?" Välillä myös "huijasin" Kertun juomaan edes pikkuisen laittamalla herkkuja juoma-astian pohjalle ja niitä kalastellessaan se sai huomaamattaan vähän nesteytystä.

Vaelluksella maisemat olivat aivan mahtavat heti matkan alusta lähtien ja erityisesti reitin kuohuvat kosket olivat todella upeaa nähtävää. Myös korkeat, kuusikkoiset vaaratunturit olivat erittäin hienon näköisiä, samoin kuin upeasti jyrkkänä kohoavat kallionrinteet. Kuvien kannalta olisi kuitenkin toivonut edes pientä auringon pilkahdusta pilvien kätköistä, sillä varmasti tunturit, kosket ja maisemat yleensäkin olisivat olleet silloin ehkä vielä astetta upeampaa koettavaa. Mutta vaelluksen kannalta pienikään auringonpaiste ei olisi ollut niin hyvä juttu, sillä muuten olisimme varmaan olleet ihan läkähtyneitä jo reitin puolessa välissä... Retkeilyn kannalta tuo sää, mikä retkipäiväksi sattui, oli oikein mainio ja sehän se pääasia kuitenkin loppujen lopuksi oli!

Tällä retkellä Kerttu pääsi ensimmäistä kertaa elämässään ylittämään riippusiltaa ja koko kierroksen aikana ylitettävänä oli kolme pitkää, kuohuvan kosken ylittävää riippusiltaa. Reippaana tyttönä Kerttu ei onneksi kovin paljoa pelännyt huojuvan sillan ylittämistä. Ja varmaan sitä auttoi tosi paljon rohkaistumiseen se, että Gloria ja Nelli menivät sillan ylitse ennen Kerttua ja samalla näyttivät mallia, miten siitä ihmeellisestä esteestä pääsi kulkemaan. Vähän Kerttua kuitenkin jänskätti lähteä ylittämään siltaa, mutta tosi reippaasti ja hirveällä vauhdilla se kipitti lopulta huojuvan sillan ylitse. Ja muut ylitykset menivätkin sitten jo rutiinilla.

Vähän meinasi ruveta naurattamaan, kun Kerttu meni sillan yli aina niin keskittyneen näköisenä, ihan matalana ja loppua kohden vauhtiaan kiihdyttäen, ettei vahingossakaan jalka lipsahtaisi ja putoaisi alla virtavaan veteen. Mutta toisaalta eihän se ressu tietenkään voinut tietää, ettei sen kokoinen koira minimaalisesta verkonraosta tai tukevan laudoituksen läpi pystyisi sinne tipahtamaan. Mutta eipä pienen, vaistojensa varassa elävän olennon siinä kummallisessa tilanteessa auttanut muuta kun laittaa selviytymisvaihde päälle ja toivoa, ettei vaan yhtäkkiä maa pettäisi jalkojen alta.

Jonkin matkaa kierrosta käveltyämme, aivan yllättäen koirat saivat vainun jostain hyvin kiinnostavasta ja epätavallisesta asiasta. Kerttu oli hyvin kiinnostunut hajusta, joka leijaili vahvana polun ympäristössä ja teputti ympäriinsä kuin miettien, että: "Hmm outoa. Tällaista ei olekaan aikaisemmin metsäretkillä tullut vastaan..." Se haisteli polkua nenä kiinni maassa ja pyöri rinkiä erittäin kummmastuneen oloisena. Pian mekin, ei niin hyvävaistoiset retkiseurueen jäsenet, huomasimme keskellä polkua aika tuoreen näköisiä poron papana kasoja, mistä oli helppo päätellä syy tähän koirien villiintyneeseen käytökseen.

Nellin tarkka porovaisto kuitenkin paljasti, etteivät polulla puuhastelleet porot olleet vielä kovin kauaksi ehtineet. Eikä todellakaan mennyt kauaa, kun jo huomasimme metsikössä, ihan polun vieressä pienen porolauman, jonka kaikki jäsenet tuijottivat meitä hyvin epäluuloisen näköisinä. Aivan mahtavaa! Kauan kaivattuja poroja muutaman kymmenen metrin päässä ja kamerakin mukavasti käden ulottuvilla. Vihdoinkin oli tullut tilaisuus saada edes pari kuvaa ihka aidosta porosta luonnon keskellä. Nyt vaan pitäisi olla mahdollisimman hiljaa, etteivät porot katoaisi metsän uumeniin ennen kuin kuva olisi saatu napattua...

Oli niin lähellä lähellä, että olisin ehtinyt ikuistaa suoraan kameraa kohti tuijottavan porolauman, jossa oli kaiken lisäksi pari suloista vasaakin joukossa. Mutta sitten, valitettavasti koirat huomasivat saman kuin me. Nelli meni innosta sekaisin, kun huomasi melkein vieressä seisovat porot ja olisi niin mielellään mennyt tekemään lähempää tuttavuutta näiden kanssa. Kerttu tietenkin yhtyi heti mukaan riemukuoroon, vaikka aluksi vähän vaikutti siltä, ettei Kerttu edes tajunnut, mille siinä nyt piti haukkua. Mutta pian sekin huomasi porot ja yritti karkottaa ihmeelliset muukalaiset ärisemällä villisti ja tempomalla hihnassaan niin, ettei kuvien ottamisesta tullut yhtikäs mitään. Porot katsoivat parhaaksi kadota paikalta vähin äänin ja hetkessä ne jo rymistelivät turvaan metsän siimekseen. Täydellinen hetki saada poroista kuvia ja lopputuloksena pari heilahtanutta kuvaa poron takapäästä. Hienoa, kiitos vaan paljon rakkaat koirulimme, että ajoitte ne vaaralliset porot pois... No, ei vaan, eihän sille nyt mitään mahda, jos vähän innostuu, kun kuitenkin oli noin jännittävästä tilanteesta kyse ;)

Kerttu ei ollutkaan koskaan aikasemmin ennen tätä tapausta nähnyt poroja luonnossa. Pienenä toiveena olikin, että pääsisimme näkemään poroja, tai edes yhden poron tällä reissulla niin, että Kerttukin pääsisi näkemään sen ihan lähietäisyydeltä. Itseäni kiinnosti kovasti tietää, mitä Kerttu tuumaisi tilanteessa, jossa vastaan tulisikin vähän isomman kokoinen, aivan uppo-outo elukka. Aika rohkeasti Kerttu suhtautui poroihin ja varmaan kaverien "tuki" oli taas tässäkin uudessa tilanteessa tärkeässä asemassa. Ja mallia ottamalla Kerttu suoriutui tästä porokohtaamisesta niin kuin nyt suoriutui. En sitten tiedä olisiko reaktio ollut ihan samanlainen, jos Kerttu olisikin ollut tilanteessa ihan yksikseen. Mutta se on kyllä varmaa, että jos Kerttu olisi ollut vapaana porot nähdessään, ei todellakaan olisi mennyt kauaa, kun Kertulla olisi jo ollut villi porojahti käynnissä. Mutta onneksi, todellakin onneksi Kerttu oli silloin turvallisesti hihnassa! Tarpeeksi meuhkattuaan ja kun viimeinenkin poro oli kadonnut metsään, Kerttu unohti ajatuksen hauskasta jahtiretkestään ja oli taas pian iloisella retkimielellä teputtamassa polkua eteenpäin.

Reilussa puolessa matkaa oli vihdoin sopiva hetki pysähtyä ensimmäiselle pidemmälle tauolle ja nauttia oikein kunnolla reppuun pakatuilla eväillä. Leiridyimme taukopaikalle, jossa oli yllättävän paljon myös muita retkeläisiä paussia pitämässä. Sopivasti vapaana oli juuri täydellinen reunapöytä, jonka ääreen saimme hyvin mahdutettua sekä itsemme että koirapoppoon häiritsemättä muita retkeläisiä. Tarkoituksena oli, että olisimme saaneet syödä vaelluksella vähän jotain lämmintä ruokaa ja senhän tietenkin mahdollistaisi mukaan pakattu pieni retkikeitin. Ennen vaellusta olin jo miettinyt, miten hauskaa olisi päästä valmistamaan pientä ateriaa luonnon keskellä ja vielä ennen lähtöä piti moneen kertaan tarkistaa, että nuudelipaketti ja muukin tarvittavat olisivat varmasti repussa mukana.

Muuten idea oli oikein mainio, mutta yhtä seikkaa ei valitettavasti ollut otettu huomioon. Miten valmistaa ihana retkiateria, jos käy niin hassusti, ettei retkikeitintä olekaan...? Mutta eihän kenellekään tietenkään voisi käydä niin hullusti. Paitsi meille. Aivan niin, karmaiseva totuus paljastui ja yhtäkkiä  tajusimme, että retkikeitin oli unohtunut mökkiin... Arvasin, että jotain unohtuisi! Ja vielä kun edellisenä iltana olin miettinyt, että olikohan se nyt varmasti muistettu, että keitin pitäisi aamulla pakata retkelle mukaan. Ajattelin sitten kuitenkin, että tuskin sitä nyt unohdettaisiin, enkä sitten vaivannut päätäni sillä sen enempää... Olihan se tietysti tosi harmi, että retkikeitin unohtui ja että nuudelit ja muutkin herkut jäivät sillä kertaa tekemättä. Mutta sille ei nyt kuitenkaan mahtanut mitään. Onneksi olimme varautuneet retkelle eväiden osalta hyvin ja mukaan oli pakattu paljon muutakin syötävää, ettei nyt sentään nälkää tarvinnut siellä nähdä!

Kertulle oli tietenkin myös omat retkieväät mukana ja taisi neidilläkin siinä vaiheessa olla jo aika nälkä kaiken sen vouhottamisen ja riehumisen jälkeen, sillä viimeinkin se malttoi hetkisen olla piippaamatta paikoillaan. Se istua nökötti pöydän vieressä niin nätisti kuin osasi ja tapitti sieltä katse herpaantumatta, milloin olisi sen vuoro saada pienen pieni maistiainen. Jos rehellisiä ollaan, niin taisipa se omistaja lopulta parin maistiaisen verran heltyä, kun kuitenkin Kerttu oli ollut niin reipas koko retken ajan. Lisäksi Kerttu sai taukopaikalla popsia ikiomat retkieväänsä, mutta niiden parissa ei tosiaankaan kauaa nokka tuhissut. Hetkessä se jo hotkaisi ne ja kun omat herkut loppuivat, niin tietenkin piti heti mennä katsomaan, mitä evästä kavereilla oli mukana.

Kerttu oli hyvin kiinnostunut Nellin matkaeväistä ja erityisesti herkkupala, jonka Nelli oli jättänyt vähän matkan päähän itsestään odottamaan sopivampaa herkutteluhetkeä, oli Kertusta erittäin houkutteleva. Kerttu tietenkin ajatteli heti, että se maukkaantuoksuinen herkku oli raa'asti hylätty metsän armoille ja päätti varovasti mennä korjaamaan sen parempaan talteen. Suunnitelma ei mennyt ihan nappiin ja Nelli ilmaisi Kertulle hyvin selvästi, että herkku oli sen omaisuutta, vaikkei se sitä sillä hetkellä syönytkään. Kerttu onneksi ymmärsi hienovaraisen vihjeen, eikä sen jälkeen yrittänytkään kajota Nellin omaisuuteen, vaikka katselikin vähän väliä haikeasti maassa lojuvan herkun perään. Sen sijaan Kerttu päätti mennä katsomaan, olisiko Gloria-kamulta mahdollisesti pudonnut jotain herkkua maahan. Muutaman murusen se taisi sieltä loppujen lopuksi löytää ja näytti sen jälkeen todella tyytyväiseltä, kun oli onnistunut löytämään edes jotain ylimääräistä syötävää.


Puolessa matkaa portaita!
Taukohetken jälkeen pääsimme jälleen jatkamaan matkaa ja siinä vaiheessa meillä olikin jo yli puolet matkasta kasassa. Tuntui hassulta, että matka oli mennyt niin nopeaan ja että olisi enää viitisen kilometriä, kun koko 12 kilometrin Pieni Karhunkierros olisi kierretty. Jaloissakaan ei tuntunut vielä oikeastaan yhtään ja Kerttukin oli lähes yhtä pirteänä menossa kuin alkumatkallakin. Hyvä niin! Jonkin matkaa polkua kuljettuamme tulimme pian portaiden juurelle. Alhaalta katsottuna portaat näyttivät pahaenteisen jyrkältä ja mitä nyt siinä portaiden alkupäässä pystyi sanomaan, niin tämä korkean kalliojyrkänteen päälle kohoava portaikko näytti aika tuskallisen pitkältä matkalta kiivetä... Mutta eipä siinä auttanut muuta kuin lähteä kapuamaan niitä askelma kerrallaan kohti huippua.

Kerttu oli portaita kivutessa todella turhautuneen oloinen ja varmaan suurin syy tähän oli jälleen se, että Kerttu ei päässyt kulkemaan ensimmäisenä porukan kärjessä. Kerttu joutui tulemaan koko matkan ylös joukon keskivaiheilla, mistä se ei ollut järin ilahtunut. Tarmokkaasti se yritti joka väilissä kiilata itsensä edessä kulkevien "esteiden" ohi ja oli sen takia jatkuvasti hyörimässä edellä menevän jaloissa. Pakkohan sitä oli tietysti vähän jarrutella ja se oli kyllä niin naurettava näky, kun ei voinut millään antaa piiruakaan periksi ja hirveällä vedolla se kapusi suorastaan mahallaan ryömien portaita ylös. Vähän väliä se kompasteli ja takkusi askelmissa, mutta siltikään se ei voinut yhtään ottaa yhtään rauhallisemmin, eikä missään nimessä kulkea portaita siivosti. On se vaan välillä sellainen hätähousu... Varmaan jos Kerttu olisi saanut itse päättää millä tahdilla portaat olisi mennyt, niin siitä olisi ehtinyt nähdä vain pienen pomppivan vilahduksen, kun se olisi jo ollut portaikon ylhäällä.
Nousu oli kieltämättä aika raskas ja kyllä pääsi pieni helpotuksen huokaus, kun portaiden puolessa välissä sattui olemaan juuri sopivasti penkki, jossa pystyimme levähtämään hetkisen. Kertullakin hengitys paljasti, ettei tuo nousu nyt sentään ihan lasten leikkiä ollut sillekään ollut, vaikka muuta yritti näyttää. Toisaalta se saattoi kyllä johtua ehkä paremminkin hinaamisesta hihnassa, kuin raskaasta noususta portaita pitkin... Viimeisen nousu-osuuden jälkeen saavuimme vihdoin Kallioportin jyrkänteen huipulle, jonka laelta oli lähes sadan metrin pudotus alas rotkoon. Ylhäältä avartuvat metsämaisemat olivat todella mahtavat, eikä oltu kyllä turhaan kavuttu niitä yli kahtasataa porrasta ylös! Vaikka portaiden nouseminen olikin aika kova urakka, niin toisaalta oli mielestäni huomattavasti parempi, että kiipesimme ne portaat ylöspäin. Alaspäin meno näiden nelijalkaisten, virtaa uhkuvien retkeläisten kanssa olisi voinut olla hieman riskialtista touhua... ;)

Näköalatasanteella kallionreunama oli todella jyrkkä ja ihan hirvitti katsoa reunan yli alas paikkaan, jossa vielä hetki sitten olimme seisoskelleet. Vaistomaisesti alkoi myös heti tarkkailla Kertun jokaista liikettä, ettei se vaan tyhmyyksissään menisi liian reunalle mitään touhuamaan. Mutta se oli aika tarpeetonta, sillä Kertulla ei ollut erityisemmin halukkuutta mennä jyrkänteen lähelle kuikuilemaan, sen verran järkeä oli silläkin höpsöllä päässä! Pienen kuvaussession ja maisemien ihastelun jälkeen lähdimme jälleen jatkamaan matkaa ja yllätys yllätys, edessäpäin häämötti vielä lisää portaita kavuttavaksi. Jihuu...

Matka jatkui ja laskeuduimme pikku hiljaa alas Kallioportin jyrkänteen laelta. Yhtäkkiä kesken kaiken, yksinäinen poro tupsahti jostain pensaikosta keskelle polkua. Meidät huomattuaan se lähti pikaisesti jolkottelemaan pois, mutta sattuimoisin juuri samaan suuntaan, mihin mekin olimme matkalla.Vaikka poro olikin meistä suhteellisen kaukana, niin koirat saivat siitä ihan täydellisen kohtauksen ja hinasivat hulluna sen perään. Olimme kuitenkin päättäneet, että nyt viimeinkin saisimme napattua porosta kunnollisen kuvan, emmekä halunneet koirien säikyttävän sitä lopullisesti pois. Siispä koirien harmiksi porojahti loppui silläkin kertaa jo ennen kuin se oli edes kunnolla alkanut. Kuljimme varovasti polkua eteenpäin sinne, minne sarvipää oli kadonnut ja yritimme saada pidettyä koirat mahdollisemman rauhallisena. Pian tulimme pienelle kalliolle, josta aukeni näkymä metsäiselle aukiolle. Ja hetken katseltuamme maisemaa, suureksi riemuksi löysimme vihdoin etsimämme. Jipii siellä oli poro! Oho, ei vaan jopa pieni porolauma! Nyt olisi jälleen täydellinen tilaisuus saada porosta hieno kuva ja tämä hetki saattoi olla jopa viimeinen mahdollisuus kuvata poroja koko reissulla. En kyllä antaisi tilaisuuden valua hukkaan, äkkiä nyt kamera esiin ja kuvia räpsimään.

Loppujen lopuksi kyllä sieltä kuvien joukosta löytyi sitten pari ihan hyvää otosta (tai ainakin hieman paremmin kuin onnistunutta kuin ensimmäisellä yrityksellä...) Tietty sitä olisi toivonut saavansa muutaman vielä onnistuneemman otoksen, kun kerrankin olisi ollut niin hieno tilaisuus saada lähietäisyydeltä poroja kuvattua. Mutta eräs, asiaa hankaloittava tekijä ei ollut samaa mieltä kanssani. Kerttu meni ihan sekaisin niistä oudoista olennoista ja yhdessä ne Nellin kanssa riehuivat kuin mitkäkin. Yritäpä siinä sitten pitää kamerakäsi vakaana, kun hihnan päässä oleva pöhkö meuhkaa kuin sekopäinen ja tempoo niin, että meinaa käsi mennä sijoiltaan. On ihme, että sain edes pari kuvaa, jotka eivät olleet tuon tärähtäneenpiä... Poroset eivät tietenkään katsoneet hyvällä koirien meuhkaamista ja katsoivat turvallisimmaksi juosta pian metsään turvaan. Siitäkös koirat innostuivat kahta kovemmin ja meinikin oli sen mukaista. Huoh, on ne kyllä välillä sellasia höpsöjä, ettei mitään rajaa!
Loppumatka meni ihan hirveän nopeaan ja vasta vaelluksen lopussa yhtäkkiä tajusin, etten ollut koko matkan aikana nähnyt oikeastaan yhtään hyttysiä tai mäkäräisiä. Ihan ihme juttu, sillä ennen matkaa olin ajatellut, että heti kierrokselle lähdettyämme, saisimme järkyttävän parven itikoita ja mäkäräisiä kimppuumme. Mutta väärässä olin. Jo kotona olin varautunut lapin hyttyshyökkäyseen vaikka minkälaisella suojavarustuksella, mutta eipä niille ollut sitten loppujen lopuksi erityisemmin tarvetta. Hyvä niin, sillä en olisi kestänyt jos retkellä hyttyset olisivat olleet koko ajan kimpussa, eikä olisi yhtään voinut pysähtyä, kun verenhimoiset ötökät olisivat olleet jo pahanteossa. Koirienkin osalta olimme varautuneet hyvin hyttyshyökkäykseen ja mukana oli monenlaista puremakohdan kutinaa lievittävää ja helpottavaan ainetta. Mutta niitäkään ei tarvinnut onneksi paljoa käyttää. Kerttu säästyi todella hyvin öttiäisten hyökkäykseltä, eikä sillä tainnut mahanalusessakaan olla oikeastaan yhtään hyttysen paukamaa tai puremaa. Toisaalta eihän sitä voinut yhtään etukäteen tietää, minkälainen lapin hyttyskesä siellä odotti, joten parempihan se vaan oli, että oli varautunut kaikista pahimpaan!

Reitin loppumatkasta pidimme vielä viimeisen kerran pienen tauon yleisellä taukopaikalla. Istuimme pöydän ääressä, söimme viimeisiä eväitä repun pohjalta ja nautimme lapin luonnosta ja koskien kohinasta vielä kun siihen oli mahdollisuus. Tällä retkellä Kerttu pääsi myös ensimmäistä kertaa maistamaan koirille tarkoitettua palautusjuomaa, jota Nelli-kamulla oli vaelluksella mukana. Palautusjuomaa annettiin koirille ihan vain laittamalla sitä juomaveden sekaan. Ilmeisesti se oli ihan hyvän makuista (tai ei aikakaan mitenkään erityisen pahaa), sillä ainakin Kerttu maisteli sitä veteen sekoitettuna ihan mielellään. Nyt olisi silläkin sitten taas virtaa ja voimaa jatkaa vaellus loppuun asti! Vaikka toisaalta energiaa jo ennen palautusjuomaakin tuntui koirilla olevan ihan riittämiin jo omastakin takaa...

Matka takaisin Pienen Karhunkierroksen alkuun kävi yhä lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi ja kylteissä kilometrit muutuivat aina vain pienemmiksi. Myllykoski neljä kilometriä, hetken päästä kolme ja pian enää vain yksi vaivainen kilometri. Tuntui jotenkin kamalalta, että matka kävi aina vain lyhyemmäksi ja pian niin pitkään odotettu retki Pienellä Karhunkierroksella olisi auttamattomasti ohi. Toisaalta koko vaellus oli jo siihen mennessä ollut niin uskomaton elämys, ettei sitä voinut kuitenkaan kovin paljoa jäädä murehtimaan, vaikka retki olikin pikku hiljaa päättymässä. Menisi vain hujahdus, kun olisimme matkaamassa takaisin leirintäalueelle ja lopulta myös takaisin kotiin ja kiireisen arjen keskelle. Mutta vielähän tässä olisi jonkin matkaa retkeä jäljellä ja upeat muistot tulisivat aina säilymään mielessäni yhtä elävinä ja aitoina kuin sillä hetkellä, yhdessä pikkukoirani kanssa, Kuusamon kauniin luonnon keskellä.

Jatkoimme vaellusta niin reippaalla tahdilla kuin siinä vaiheessa väsyneillä jaloillamme vielä pääsimme. Pian olimmekin huomaamatta saapuneet riippusillan luo, jonka jälkeen alkaisi viimeinen taipale ennen vaelluksen päätepistettä. Ylitimme viimeisen sillan, laskeuduimme vielä yhdet portaat alas ja sitten maisemat alkoivatkin näyttää jo tutulta. Jotenkin kummasti tuntui, että Kertun vauhti hidastui aina vain, mitä lähemmäksi kierroksen loppua olimme menossa. Joko Kerttuakin alkoi vihdoin ja viimein väsyttää pitkän retken jälkeen tai sitten se oli huomannut, että lähestyimme uhkaavaa vauhtia paikkaa, mistä matka oli hetki sitten alkanut. Ja sehän tietenkin tiesi hauskan retken päättymistä. Kertun tuntien, veikkasin vahvasti jälkimmäistä. Ihan viimeisellä osuudella Kerttu laittoi taas vähän kirivaihdetta päälle, ettei nyt sentäään kovin paljoa jäisi muusta joukosta jälkeen. Mutta kun tulimme lopulta kierroksen loppuun, kiva metsäpolku vaihtui tympeään soratiehen ja lähestyimme metri metriltä parkkipaikkoja, ei Kerttua huvittanut enää yhtään. Se rupesi hidastelemaan entistä kovemmin, pysähteli vähän väliä haistelemaan mukamas jotain kiinnostavia hajuja ja tuijotteli hihnan päästä erittäin myrtynyneen näköisenä: "Ei voi olla totta, nytkö tää hauskuus jo loppuu? Eikö voitais kääntyä takaisin ja mennä sama uudestaan...?"

Toisaalta olin samaa mieltä Kertun kanssa, sillä tuntui tosi haikealta, että vaellus olisi viimein ohi. Mutta toisaalta jalat olivat siinä vaiheessa jo niin poikki raskaan vaelluksen jälkeen, että pelkkä ajatuskin takaisin kääntymisestä ja saman lenkin kiertämisestä uudestaan sai jalat muuttumaan entistä turtuneemmaksi. Pian olimmekin sitten takaisin autolla. Fiilikset olivat aivan mahtavat, eikä voinut olla kuin ylpeä Kertusta, itsestään ja yleensäkin koko meidän porukasta, että vaellus oli saatu näin kunniakkaasti päätökseen. Aikaa koko vaellukseen meillä kului yhteensä aika lailla tasan viisi tuntia, mikä oli itseasissa aika hyvin, sillä arvioitu kesto kierroksen kiertämiseen oli juuri noin 5-6 tuntia. Lyhyesti tiivistettynä, Pieni Karhunkierrros oli kyllä aivan upea kokemus. Maisemat reitillä olivat mahtavat, kaikki koirat jaksoivat kulkea matkan erittäin hyvin (samoin kuin me kaksijalkaisetkin) ja kokonaisuudessaan retki oli oikein onnistunut (vaikka retkikeitin unohtuikin emmekä saaneet nuudeleita) Myös sää suosi retkipäiväämme. Koko päivän taivaalla oli lipuneet, uhkaavan näköiset pilvet alkoivat sataa oikein kunnolla vasta sitten, kun olimme jo lämpimässä autossa matkalla kohti Oulangan leirintäaluetta. Kaiken kaikkiaan paikka oli todella ihana, eikä varmasti tule jäämään viimeiseksi kerraksi kun tuolla käydään. Saas nähdä, jos joskus tulevaisuudessa lähdetäänkin sitten hieman pidemmälle vaellukselle tämän retken innoittamana ja löydämmekin pian itsemme valloittamasta koko 80 kilometrin pituista, vähän suurempaa Karhunkierrosta!

Retkellä mukana:
- Hyttyskarkote sekä koiralle että omistajalle
- Juomapullo
- Laastaria ja kyypakkaus
- Herkkupussi ja herkkuja
- Hattu
- Välipalaa Kertulle
- Kakkapussit
- Kertun matkajuomapullo
- Retkireppu
- Hyttyshattu (jolle ei ollut kyllä paljoa tarvetta)
- Sadeviitta ja aurinkolasit
- Kertulle flexi ja valjaat, jossa kiinni tunnisteputkilo


Vaikka vaelluksella olikin ollut tosi hauskaa, niin oli silti ihanaa päästä takaisin leirintäalueelle ja mökille leputtaamaan vaelluksen uuvuttamia jalkoja sekä keräilemäään voimia loppupäivää varten. Jo edellisenä päivänä olimme saaneet houkuttelevan tarjouksen siiitä, että me, alkuperäisen suunnitelman mukaan teltassa yöpyvät, voisimme mahdollisesti halutessamme saada myös oman mökin reissumme ajaksi. Meille neljälle oli tavallaan jo alustavasti varattuna yksi mökki ja jos päättäisimme yöpyä teltassa, niin sitten yöpyisimme, mutta jos kuitenkin haluaisimme nukkua mieluummin mökissä, niin ei muuta kun respaan avainta hakemaan ja mökki olisi meidän.

Tietenkin retken loppusumma tulisi mökissä yöpyen olemaan hieman suurempi kuin telttaillen, mutta silti ikioma pieni mökki houkutteli ajatuksena niin paljon, ettei pienellä hinnan nousulla tai muulla ollut väliä. Ja varsinkin kun koko aamupäivän kestänyt vaellus oli ollut niin raskas ja edellinen yö teltassa vähän turhan eksoottinen kokemus. Niinpä lopulta päätimme tarttua tarjoukseen ja hilpein mielin lähdimme hakemaan tavaroita omalle mökillemme sekä laittamaan telttoja kasaan. Mökit leirintäalueella olivat kaikki sellaisia parimökkejä ja me saimmekin kivasti yösijan juuri siitä alkuperäisen "päämajamme" vierestä. Oli tosi ihana juttu saada oma mökki loppu reissun ajaksi ja nyt ei sitten tarvitsisi koko ajan rampata teltan ja mökin välillä tavaroita metsästämässä. Sen verran paljon oli jo elänyt luonnon armoilla, että kyllä meilläkin nyt sai olla hieman jotain luksusta! :)

Kannoimme kamppeita pikku hiljaa omalle puolellemme ja kaikessa siinä hötäkässä sattui käymään niin hassusti, että pääsimme heti alkuun testaamaan mökkimme lukitusjärjestelmän toimivuutta. Niinpä niin, onnistuimme jo heti muutaman minuutin sisällä lukitsemaan taidokkaasti mökkimme oven ja tietenkin avain onnistui jotenkin kummasti jäämään mökin sisälle. Varmaan on aika helppo arvata kummalla puolella me olimme silloin... Tilanne oli jo siinä vaiheessa ihan järkyttävän koominen ja kamala samaan aikaan ja tilannetta vain pahensi se, kun tajusimme, että Nelli rassukka oli jäänyt mökin sisälle vangiksi. Ihan kamalaa, ei näin voi käydä kenellekään! Kyllä oli naurussa pitelemistä, kun kurkkasi mökin pikkuruisesta ikkunasta sisälle ja näki pöydällä virnistelevän avaimen ja Nellin, joka katsoi takaisin hyvin kummastuneen näköisenä. Eipä siinä auttanut kuin lähteä jälleen kerran vastaanottoon ja tällä kertaa hakemaan vara-avainta mökkiimme, jos sellaista ylipäätään siellä edes olisi... Onni onnettomuudessa vara-avain löytyi, emmekä sentään tarvinneet lukkoseppää ovea avaamaan. Ja pian saimmekin pelastettua Nelli reppanan ahdingosta. Noh virheistä oppii ja nyt emme ainakaan antaisi saman tapahtua uudelleen!

Mökki episodin ja pienen levon jälkeen lähdimme käymään koirien kanssa pienellä lenkillä ja samalla poikkesimme jälleen leirintäalueen koira-aitauksella. Päästimme koirat vapaaksi aitaukseen ja vauhtiin päästyään niiltä ei kyllä energiaa puuttunut. Ei olisi kyllä todellakaan niiden temmellyksen ja villittelyn perusteella uskonut, että vasta hetki sitten olimme tulleet reilun 12 kilometrin vaellukselta... Mutta hyvähän se vaan on, ettei pienestä väsähdä! Kerttu oli aivan innoissaan, kun pääsi taas aitauksessa ihan kokonaan vapaaksi. Se haisteli hajuja ihan fiiliksissään ja mennä viipotti ympäri aitausta onnellinen ilme pörröisellä naamallaan. Sen onnellisuuden ja vilpittömän ilon näkeminen antoi kyllä rutkasti puhtia jatkaa vapaanaolemisen opettelua ja siinä vaiheessa tuntui, että vielä joskus pystyisin oikeasti pitämään Kerttua vapaana ilman alituista huolta siitä, ettei se pysyisi alkuunkaan lähelläni tai menisi karkaamaan lopullisesti metsän uumeniin...

Hetken puuhailtuaan ja hajuja haisteltuaan, Kerttu sai yhtäkkiä taas ihan hirmuisen hepulin. Se kaahaili ympäriinsä kamalalla vauhdilla ja meno oli niin holtittoman näköistä, että välillä näytti siltä, että se juoksisi pian vahingossa päin puuta... Taidokkaasti se kuitenkin onnistui väistelemään esteet hepulihuumassa, vaikka välillä kyllä läheltä liippasi, ettei käyty törmäyskurssilla... Hetken riehuttuaan se pysähtyi tälläkin kertaa Nelli ystävänsä eteen. "Jos se kerran eilenkin leikki, niin miksei myös tänäänkin" näytti Kerttu tuumaavan muitta mutkitta. Hilpeä leikkiinkutsu, jännittynyt tuijotus ja kevyt nytkähdys kaveria kohden. "No, tuletkos?" Nelliä ei Kertun iloksi tarvinnut paljoa pyydellä ja riemukas leikkihetki sai jälleen alkaa.

Ne olivat jälleen molemmat leikissä ihan täysillä mukana ja rymistelivät peräkanaa aitausta ympäri onnellisen näköisinä. Välillä kesken hurjan rallin tuli sellainen pieni hetki, jolloin molemmat vain tuijottivat toisiaan hyvin jännittyneen näköisinä. Mutta hetkessä ne jo lähtivät taas kirmailemaan aitausta ympäri ja hulvaton leikkihetki sai jatkua ja jatkua... Niiden höpsöjen leikki oli taas niin huvittavan ja kerrassaan viehättävän näköistä, että eihän siinä voinut kuin nauraa ja yhtyä koirien vilpittömään hauskanpitoon. Oli se vaan jälleen niin pysäyttävä ja ikimuistoinen hetki. Jotenkin sillä hetkellä kykeni niin hyvin tuntemaan koirista huokuvan iloisuuden, että pystyi hetken verran itsekin aistimaan, millaista elämä on, kun elää hetkessä. Toivottavasti myös te pääsette leikkihetken  tunnelmiin katsomalla nämä kuvat ja pienen videopätkän Kuusamon riemukkaasta leikkihetkestä. Huom! Tarkkailkaa ilmeitä ;) Suuren suuret kiitokset Sussulle ja Annikalle näistä aivan ihanista kuvista!

                             

Lenkin jälkeen palasimme takaisin mökillemme ja loppupäivä leirintäalueella kului oikein rattoisasti mölkkyä pelaillen, mökissä hengaillen ja herkullisia lettuja syöden. Alkuillasta meille oli myös varattuna vuoro leirintäalueen rantasaunaan. Koirat saivat jäädä siksi aikaa mökeille odottamaan ja kieltämättä tuntui vähän kurjalta jättää se pieni, surullisesti silmiin tapittava koira mökkiin odottamaan, kun toinen olisi niin mielellään halunnut tulla mukaamme. Mutta onneksi Kertulle jäi kuitenkin seuraksi Gloria-ystävä eli ei sen nyt sentään yksin tarvinnut sinne jäädä. Vaikka olisihan se tietysti pärjännyt hetkisen mökillä ihan yksinkin, mutta ainakin omistajan oloa helpotti paljon, kun tiesi että Kertulla oli siellä mukavaa seuraa oman saunavuoron ajan... :) Ja kuulemma Kerttu olikin  hetken ovella törötettyään väsähtänyt ihan täysin ja nukkunut pian sängyn alla niin sikeästi, että ei edes huomannut, että Kerttukin oli mökissä!

Oli kyllä tosi kiva päästä lämpimään saunaan ja vilpoiseen järveen virkistäytymään raskaan reissun päätteeksi. Mutta kuten arvata saattaa, kaikki ei mennyt tälläkään kertaa ihan suunnitelmien mukaan, eikä rauhallisesta saunareisssustakaan selvitty ilman kunnon kommelluksia. Kun olimme menossa saunasta uimaan, tapahtui jälleen se, mitä ei tosiaankaan pitänyt enää tämän reissun aikana tapahtua. Nimittäin saunan ovi pääsi menemään lukkoon ja avain jäi totta kai saunarakennuksen sisäpuolelle... Ei-voi-olla-totta. Voi kamala! Miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista? Jo toinen kerta kun onnistumme lukitsemaan itsemme oven ulkopuolelle. No, eipä siinä ollut muuta ratkaisua tilanteeseen kuin lähteä taas respaan avainta hakemaan.

Muuten siinä ei olisi ollut mitään ongelmaa käydä kipaisemassa nopeasti vara-avain saunalle, mutta tuuria kun päivässä tuntui olevan, niin tietenkin kaikki kamppeet pyyhkeistä alkaen olivat jääneet juuri lukkiutuneen oven toiselle puolen. Lisäksi saunavuoromme tikitti uhkaavaa vauhtia loppumaan, joten nyt pitäisi keksiä jotain järkevää ja vähän sassiin. Kun olimme viimein rohkaistuneet ja päättäneet lähteä kaikki yhdessä vastaanottoon avainta hakemaan, pelastavat enkelit astelivat kuvaan. Pieni perhe oli saapunut jostain saunarantaan juuri kreivin aikaan ja he olivat niin uskomattoman ihania ihmisiä, että auttoivat meitä saamaan vara-avaimen saunalle. Ei voi edes sanoin kuvailla, miten kiitollinen oli tälle perheelle heidän avustaan ja kyllä sitä vaan oli ihana huomata, miten maailmasta löytyy näin auttavaisia ja ystävällisiä ihmisiä!

Loppuilta mökillä kului hauskoissa tunnelmissa ilman mitään erityisempiä kommelluksia. Kerttu ja Nelli saivat mökkimme ainoina nelijalkaisina jakaa tilat keskenään ja ihan hyvin loppujen lopuksi ne tulivat siellä toimeen. Aluksi mietin vähän, että tuleekohan siitä yhtään mitään, kun kuitenkaan Nelli ja Kerttu eivät kovin paljon olleet tekemisissä keskenään, varsinkaan sisätiloissa näin "tiiviillä" tavalla. Alussa niiden välillä oli hieman sellaista jännitettä ja purinoita pääsi vähän puolin ja toisin. Mutta toisaalta se oli kuitenkin ihan ymmärrettävää, kun tosiaan tila pikku mökissämme oli aika vähäistä. Mutta kun ilta hämärtyi ja väsymys vaelluspäivän jälkeen alkoi koirillakin painaa, niin tosi nätisti ne lopulta pötköttivät kummatkin omalla paikallaan.

Ihan illasta kävimme vielä pienellä yölenkillä koirien kanssa leirintäalueen ympäri ja silloin ei kyllä tosiaankaan ollut itikoista puutetta, varsinkaan jos vähänkään pysähtyi... Lenkin jälkeen oli viimein aika käydä yöpuulle ja voi että olikin ihanaa päästä lämpimään ja pehmeään petiin nukkumaan. Mökkiin oli tosin valitettavasti päässyt muutamia, ärsyttävästi korvan juuressa iniseviä itikoita, mutta ei niistä kuitenkaan paljoa jaksanut enää siinä vaiheessa välittää. Niin, nyt olisi sitten jo toinen päivä Kuusamossa ohitse ja huomenna olisi haikea päivä, jolloin olisi aika lähteä pitkälle kotimatkalle.

Mikä olisikaan uuvuttavan päivän jälkeen ihanampaa kuin...
...ottaa ihan pienet nokoset
Siinäpä oli sitten vähän tarinaa matkamme toisesta päivästä ja vaelluksesta Pienellä Karhunkierroksella. Ennen reissun kolmatta osaa, eli viimeistä päiväämme Kuusamossa, ajattelin nyt keskittyä vähäksi aikaa tämänhetkisiin tapahtumiin. Nimittäin tämän viikon lauantaina olemme menossa Kertun kanssa Äänekosken ryhmänäyttelyyn ja ensimmäistä kertaa esitän pikku-koirulini itse kehässä. Kovasti on Kertun kanssa kyllä treenattu tätä näyttelyä varten ja pakko myöntää, että kyllä pikku hiljaa alkaa jo jännittää... :)

2 kommenttia:

  1. Ihania kuvia reissustanne. Itsekin olen pienen karhun kierroksen muutamaan otteeseen kiertänyt ja onhan ne maisemat siellä aivan upeita. Hyvä reitti kaikin puolin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Ja niinpä, itsekin tykkäsin reitistä kaiken kaikkiaan todella paljon. Mahtavat maisemat, Kuusamon kaunis luonto ja sopivan mittainen reitti kulkea. Eipä siitä paljoa moittimista löydä! Ehdottomasti haluaisin vielä joskus päästä uudelleen sinne vaeltamaan, kun tämäkin reissu oli jo niin upea kokemus :)

      Poista

Kiitämme kommentistasi!